Kristiina Wallin
Ilmaan uurtuva
Runoja maaksi muuttumisesta ja elollisten hellyydestä.
Ihminen painautuu vasten kasvien ja kalojen hiljaisuutta. Surua ei tarvitse paeta, vaan siihen on nojattava. Kristiina Wallinin runot ovat haipuvia teräväpiirtokuvia sumusta, lehtivihreästä, kielestä ja ajasta.
Tiedäthän: hirvieläimen hengitys on suon hengitystä on minun hengitystäni.
Makaan keinuvalla sammalpatjalla ja kasvan tupasvillaa, vainajien valkeaa
hiushahtuvaa, avaruudellista aikaa. Kasvan vuosien takaa vuosia, hyönteisten
hiljaisuutta kuten lumen hiljaisuutta, kerrostuvia kinoksia. Kun talvi jäädyttää ihon
kiinni maisemaan, lohtu on enemmän totta kuin kipu.
Kristiina Wallinin runous loitsii esiin näkyjä luonnon keskeltä paikasta, jossa ihminen sulautuu osaksi elonkirjoa.
